|
Kersti Bergroth on kirjoittanut romaanin uuteen
tyyliin ja antanut sille nimen “Uusia sieluja”. Näistä uusista sieluista
uusimpia on Mari, ensin nuori tyttö, sitten opiskelija, sitten rouva, äiti
ja leski; kokonainen ihmiselämä. Hän ei ole oikeastaan mikään erikoinen
ihminen, lahjakas kyllä, vakava, mietteliäs, mutta hänelle ei elämä
sittenkään ole niin latteata kuin helsinkiläiselle n.s. seurapiirille,
johon hän avioliittonsa takia joutuu, ja jo pelkästään näistä syistä hän
selvästi erottuu “asiallisista”, “reippaista” ja siksi “vähän
proosallisista” seurapiirin rouvista ja “kuivahkoista, kylmistä” ja
“sielunelämässään ylimalkaisista” herroista. Helsinkiläiseen seurapiiriin
“jouduttiin”, seurustelu oli aiheetonta, eikä niinkuin ylioppilasaikoina,
jolloin “ei tuhlattu kernaasti sekuntiakaan sellaisille ihmisille, joita
ei tulisesti haluttu tavata”. – Sitten kuolee Marin mies. Kuolema, jonka
kosketuksesta Mari alkaa elää uutta elämää, antaa kirjalle syvän
loppukäänteen. Mari näkee, että kuolema on kokonaan eliminoitu siitä
helsinkiläisestä seurapiiristä, johon hän on joutunut. “Hallitus ja
valtiopäivät eivät ota huomioon kuolemaa, tieteelle kuolema on
teoreettinen”kysymys”. Taide on matalaa, siksi ettei se syvenny kuolemaa
kohti”. “Ihminen, jolta on kuollut omainen, ei voi lukea nykyaikaisia
kirjoja. –– Ennen ihminen loi taidetta ikään kuin kuoleman läsnäollessa.
–– Nyt kuolema on kuin köyhä sukulainen, josta ei puhuta ja jota pidetään
piilossa”. Mutta käytyään ikään kuin tuonelassa Mari omalta kohdaltaan
löytää vanhan totuuden: “Ellemme tule lasten kaltaisiksi, emme suinkaan
tule sisälle taivaan valtakuntaan”. Ja lapseksi voidaan tulla vain
kuolemalla ja syntymällä uudestaan. Vain lapsi näkee maailman
ihmeellisenä, salaperäisenä ja samalla kiehtovana ja elämisen arvoisena.
Nykyajan kokeneille, “täysikasvuisille” ihmisille, ulkonaisesti
valenuorille, mutta sisäisesti puolinaisille, hautaan asti puolivalmiille
on elämä “haikeata”. “Minulle on elämä nyt”, sanoo Mari kirjan lopussa,
“yhtä mahtavaa ja väkevää kuin ennen muinoin tuolla koulupihalla”. –
Kersti Bergrothin kirjasta tekee mieli sanoa, mikäli sana on täsmällinen,
että se ennen kaikkea on sivistynyt romaani.
|
