Vanhempieni romaani



A r v i d  J ä r n e f e l t : Vanhempieni romaani III. Elisabetin usko. W.S.O.Y.

Uusi Aura 21.12.1930.
Arvid Järnefeltin Vanhempieni romaania on luettu hartaasti ja jännityksellä; olisi ollut vaikea päästä yli joulun ilman jatkoa ja – loppua, joksi kolmas osa on muodostunut. Nyt, kun kirja kokonaisuudessaan on valmis, on se kummallisen selvä kolmijako ihmiselämästä: nuoruus, rakkautta, “romaania”, keski-ikä: avioliitto, mies, lapset, jotka vievät niin tyystin kaiken ajan, että oma minä saa syrjäytyä, sitten vanhuus: selkeytyminen, ihmisen kokoontuminen itsensä luo. Ja tämä vanhuus, vapautuminen rasittavasta ylhäisestä seurapiiristä, suuresta perheestä ja taloudesta, muodostuu Elisabet Järnefeltin onnellisimmaksi, jopa niin, että kirjan viimeistä edellisen luvun, jolloin Elisabet Järnefelt oli jo 80 vuotias, nimenä on “Elisabetin näkö ja muisti heikkenevät, mutta hän tulee yhä onnellisemmaksi”. Lapsilla on perheensä ja lastenlapsetkin jo ovat perheellisiä, omaiset ovat oikeastaan viimeisessä kirjassa taka-alalla, pääasiana on Elisabet Järnefelt, kantaäiti, ihmeellinen Elisabet, joka löytää itsensä ja itselleen oman uskonsa. Kirja on kuitenkin kaikkea muuta kuin vanhan naisen hiljaista mietiskelyä, päinvastoin, siinä alusta loppuun asti “ajan aallot” lyövät hyvinkin mahtavina. Suomen venäläistyttämisyritykset, passiivisen vastarinnan aika, suurlakko, nouseva sosialismi, maailmansota, vallankumous ja sisäinen sota, siinä ulkonaista jännitystä kylliksi, ja kuitenkin, kun kirjan on päässyt loppuun, tuntuu kuin olisi ihmeellinen rauha levinnyt kaiken yllä. Ajan korkeat aallot, mutta niinkuin ne tuntuivat Elisabet Järnefeltin Vieremään taikka pieneen helsinkiläisasuntoon, taikka lopulta hänen omaan sydämeensä hiljentyneinä. Taistelua siellä sydämessä kyllä käytiin, ankaraa kamppailua oman, ensimmäiseksi ja viimeiseksi väkivaltaa vierovan, ja maailman väkivaltaa ylinnä kaiken kunnioittavan uskon välillä, mutta lopulta kaikki aina “selveni”, ja tälle järkähtämättömälle, tinkimättömälle uskolle muodostuu kaikki, katkerinkin pettymys, rakennukseksi. Rakas äiti, jonka suureksi, kauniiksi ylistyslauluksi koko teos kääntyy, on suuri ihminen, jonka ujoudessa ja arkuudessa asuvan voiman ja intensiteetin vasta kolmannen osan luettuaan lopullisesti ymmärtää.

Kirjan alkuun on Järnefelt kirjoittanut mielenkiintoisen johdannon, joka on syntynyt toisen osan “historiallisuuteen” julkisessa sanassa kohdistetusta kritiikistä. Näiden oikaisujen ja moitteiden johdosta kirjailija, lukijan onneksi, selvittää mielenkiintoisia ja tutustumisen arvoisia mielipiteitään n.s. muistelmien laadusta ja arvosta.Valitettuaan aluksi sitä, että tosiaan oli toisessa osassa joutunut kiusaukseen luopua periaatteestaan kirjoittaa vain omia muistojaan ja välttää muun kuin muistin avulla “historiallisuuteen” pyrkimästä ja tämän takia heti erehdyttyään, hän sanoo m.m.: “Persoonalliset muistot ovat pyhintä jäämistöä, mitä jokaisella ihmisellä saattaa olla kerääntynyt maailmalle annettavaksi.” Ja vähän myöhemmin samassa johdannossa: “Älkää kirjoittako muistelmia, jotka koskevat teitä itseänne. Ihminen on oman itsensä edessä niinkuin olisi äärettömyyden edessä, hänellä ei voi olla mitään oikeata otetta siihen. – Kirjoittakaa siis vain muistojanne toisista ihmisistä, suhteestanne heihin, heidän keskinäisistä suhteistaan ja niin edespäin. Siinä taidossa voitte tulla mestariksi, ja niin kauan kuin pysytte muistoissanne, ette voi tulla valehtelijaksi, sillä muistona ei voi ihmismieleen tarttua muu kuin totuus.” Ja tämä viimeinen lause tarjoutuu kuin itsestään käännettäväksi Järnefeltiin itseensä: hän on, varsinkin viimeisessä osassa, tässä lajissa mestari, ja juuri omien muistojensa ankaranrehellisesti kirjaanpanosta sekä siitä jalosta mielestä, johon nuo muistikuvat ovat piirtyneet, johtuu, että kirjasta tarttuukin lukijaan voimakas totuudentunnelma.