Arvid Järnefeltin Vanhempieni romaania on
luettu hartaasti ja jännityksellä; olisi ollut vaikea päästä yli joulun
ilman jatkoa ja – loppua, joksi kolmas osa on muodostunut. Nyt, kun kirja
kokonaisuudessaan on valmis, on se kummallisen selvä kolmijako
ihmiselämästä: nuoruus, rakkautta, “romaania”, keski-ikä: avioliitto,
mies, lapset, jotka vievät niin tyystin kaiken ajan, että oma minä saa
syrjäytyä, sitten vanhuus: selkeytyminen, ihmisen kokoontuminen itsensä
luo. Ja tämä vanhuus, vapautuminen rasittavasta ylhäisestä seurapiiristä,
suuresta perheestä ja taloudesta, muodostuu Elisabet Järnefeltin
onnellisimmaksi, jopa niin, että kirjan viimeistä edellisen luvun, jolloin
Elisabet Järnefelt oli jo 80 vuotias, nimenä on “Elisabetin näkö ja muisti
heikkenevät, mutta hän tulee yhä onnellisemmaksi”. Lapsilla on perheensä
ja lastenlapsetkin jo ovat perheellisiä, omaiset ovat oikeastaan
viimeisessä kirjassa taka-alalla, pääasiana on Elisabet Järnefelt,
kantaäiti, ihmeellinen Elisabet, joka löytää itsensä ja itselleen oman
uskonsa. Kirja on kuitenkin kaikkea muuta kuin vanhan naisen hiljaista
mietiskelyä, päinvastoin, siinä alusta loppuun asti “ajan aallot” lyövät
hyvinkin mahtavina. Suomen venäläistyttämisyritykset, passiivisen
vastarinnan aika, suurlakko, nouseva sosialismi, maailmansota,
vallankumous ja sisäinen sota, siinä ulkonaista jännitystä kylliksi, ja
kuitenkin, kun kirjan on päässyt loppuun, tuntuu kuin olisi ihmeellinen
rauha levinnyt kaiken yllä. Ajan korkeat aallot, mutta niinkuin ne
tuntuivat Elisabet Järnefeltin Vieremään taikka pieneen
helsinkiläisasuntoon, taikka lopulta hänen omaan sydämeensä hiljentyneinä.
Taistelua siellä sydämessä kyllä käytiin, ankaraa kamppailua oman,
ensimmäiseksi ja viimeiseksi väkivaltaa vierovan, ja maailman väkivaltaa
ylinnä kaiken kunnioittavan uskon välillä, mutta lopulta kaikki aina
“selveni”, ja tälle järkähtämättömälle, tinkimättömälle uskolle muodostuu
kaikki, katkerinkin pettymys, rakennukseksi. Rakas äiti, jonka suureksi,
kauniiksi ylistyslauluksi koko teos kääntyy, on suuri ihminen, jonka
ujoudessa ja arkuudessa asuvan voiman ja intensiteetin vasta kolmannen
osan luettuaan lopullisesti ymmärtää.
Kirjan alkuun on Järnefelt kirjoittanut
mielenkiintoisen johdannon, joka on syntynyt toisen osan
“historiallisuuteen” julkisessa sanassa kohdistetusta kritiikistä. Näiden
oikaisujen ja moitteiden johdosta kirjailija, lukijan onneksi, selvittää
mielenkiintoisia ja tutustumisen arvoisia mielipiteitään n.s. muistelmien
laadusta ja arvosta.Valitettuaan aluksi sitä, että tosiaan oli toisessa
osassa joutunut kiusaukseen luopua periaatteestaan kirjoittaa vain omia
muistojaan ja välttää muun kuin muistin avulla “historiallisuuteen”
pyrkimästä ja tämän takia heti erehdyttyään, hän sanoo m.m.:
“Persoonalliset muistot ovat pyhintä jäämistöä, mitä jokaisella ihmisellä
saattaa olla kerääntynyt maailmalle annettavaksi.” Ja vähän myöhemmin
samassa johdannossa: “Älkää kirjoittako muistelmia, jotka koskevat teitä
itseänne. Ihminen on oman itsensä edessä niinkuin olisi äärettömyyden
edessä, hänellä ei voi olla mitään oikeata otetta siihen. – Kirjoittakaa
siis vain muistojanne toisista ihmisistä, suhteestanne heihin, heidän
keskinäisistä suhteistaan ja niin edespäin. Siinä taidossa voitte tulla
mestariksi, ja niin kauan kuin pysytte muistoissanne, ette voi tulla
valehtelijaksi, sillä muistona ei voi ihmismieleen tarttua muu kuin
totuus.” Ja tämä viimeinen lause tarjoutuu kuin itsestään käännettäväksi
Järnefeltiin itseensä: hän on, varsinkin viimeisessä osassa, tässä lajissa
mestari, ja juuri omien muistojensa ankaranrehellisesti kirjaanpanosta
sekä siitä jalosta mielestä, johon nuo muistikuvat ovat piirtyneet,
johtuu, että kirjasta tarttuukin lukijaan voimakas totuudentunnelma. |