![]() |
![]() |
Aakkosjärjestyksen opettaminen
Kasvatus ja Koulu. 1952, n:o 1. |
"Hän ei osaa aakkosiakaan" on tapana sanoa, jos joku ei tunne jonkin tiedon tai taidon alan alkeita. Kirjaimellisesti otettuna tämä samainen arviointi on kuitenkin lausuttavissa odottamattoman useista lukuteillä olevista henkilöistä ainakin siinä tapauksessa, että aakkosten tuntemukseen sisällytetään niiden tuntemus määräjärjestyksessä olevana sarjana, aakkostona. Tässä opetuksen yksityiskohdassa on ilmeisesti kohentamisen varaa. (Vrt. valtion kirjastotoimiston johtajan M. Kannisen kirjoitusta Kirjastolehdessä, n:o 1, 1952.) Kun nykyinen alkeisopetus yrittää harjoittaa oppilaita jo pienestä pitäen käyttelemään hakuteoksia ja muunkinlaista lähdekirjallisuutta, on aakkoston — meidän oloissamme ns. suomalais-ruotsalaisen aakkoston — sujuva osaaminen jo varhaisella asteella ymmärrettävästikin aivan välttämätöntä, eikä vain sujuva, vaan järjestyksen suhteen täysin virheetön osaaminen. Niissä tehtävissä, joissa aakkosjärjestyksen tuntemisesta on apua, on edelleen tarpeen ilman erikoisia miettimisiä tietää, missä kunkin kirjaimen paikka on, minkä kirjainten edellä se on ja päinvastoin minkä kirjainten jäljessä. On ts. pystyttävä heti tietämään ilman sanottavaa pohtimista tai aakkosjärjestyksen läpikäyntiä, onko s ennen l:ää, vai kenties sen jäljessä. Myöskin on paikallaan, että hakemistoja, luetteloita yms. käytettäessä hallitaan menettely, jota voisi sotilaskielestä lainatulla termillä nimittää haarukoimiseksi. Määräsanaa tai -nimeä etsittäessä on ts. opittava menettelemään siten, että haettu kohta suljetaan yhä ahtaampien rajojen sisään. Ensin mennään tavallisesti liikaa yhteen suuntaan, sitten ehkä hieman liikaa toiseen suuntaan, mutta jo varovammin, sen jälkeen taas edelliseen suuntaan, mutta vähemmän jne., kunnes haettu kohta on niin ahtaissa rajoissa, että kirjan selaaminen on lopetettava ja etsintä kohdistettava aivan pienelle alueelle. Hakemistotekniikan hallitseminen edellyttää tietysti myöskin samanalkuisten, jopa pitkällekin samanalkuisten sanojen keskinäisen järjestyksen nopeaa käsittämistä. Niinkuin nähdään, sisältyy aakkosjärjestyksen oppimiseen monihaarainen ja helposti keskeneräiseksi jäävä oppimistehtävä. Mitä aakkosten osaamisen ensimmäiseen vaiheeseen tulee, kerron tässä erään kokemukseni. Eräässä opettajain ns. aloitekokouksessa tulin, askarreltuani omine luokkineni aakkosten kimpussa varsin sitkeästi, kysyneeksi muilta, miten he opettavat aakkosia. Sain eräältä kokeneelta alakoulunopettajalta hieman purevan vastauksen: "Ihan tavallisella tavalla, eikä aikaakaan kun alakoululaiset laskettavat niitä niin, ettei tahdo perässä pysyä". Epäilen kuitenkin, että tämä "tavallinen" tapa aakkosten opettamisessa ei ole riittävä. Nähtävästi tuo kirjainten peräkkäisjono unohtuu ajan oloon. Minulle tarjoutui näet äskettäin tilaisuus tiedustella satapäiseltä vastavalmistuneiden ylioppilaiden joukolta aakkosia, ja osoittautui, että erittäin suuri osa heistä teki virheitä aakkosten luetelmassaan. Nämä koehenkilöt saivat kirjoittaa ensin isot kirjaimet, sitten pienet kirjaimet, ja kumpaankin tehtävään annettiin minuutti aikaa. Koepapereista sisälsi vain vajaat 50% oikean vastauksen. Sekin prosenttimäärä pienenee, jos vaatii, että isot kirjaimet ovat todella isoja kirjaimia ja pienet pieniä. Enimmät virheet olivat kirjaimiston loppupäässä xyz:n kohdalla (zyx, xzy ym.), useat olivat erehtyneet aivan lopussa (åäö:n sijasta öäå tms.), joitakin poisjäämisiä, tavallisesti p:n ja q:n tai t u v:n kohdalla oli myös. Saattoi aavistaa jotakin tämäntapaista, mutta virheellisten vastausten prosenttimäärä oli sittenkin yllättävän korkea. Eräissä toisissa kokeissa oli 87 kirjoittajaa heistä 50 antoi oikean luetelman, 37 virheellisen (virheet nytkin äsken mainituissa paikoissa). Alkupää oli kaikilla virheetön, niin että tulin ajatelleeksi, kuuntelevatko opettajat tarkkaavasti luettelemista loppuun asti. Eräs kysymys vielä: kuinka moni kirjoituttaa aakkoset oppilaillaan? Saadakseni alun alkaen aakkosten luetelman omaksumiselle mahdollisimman hyvän pohjan valitsin ruotsinmaalaisen pedagogin Alf Hildingerin Grundlinjer för modersmålsundervisningen teoksessaan suosittaman tavan: aakkoset jaetaan neljään neljän ja neljään kolmen kirjaimen ryhmään, jotka ääneen luettaessa luetaan siten, että viimeisellä kirjaimella on selvä paino. Lukeminen muuttuu tällöin tahdikkaan houn tapaiseksi. Ryhmitys on siis seuraava: abcd, efgh, ijkl, mnop, qrs, tuv, xyz, ääö . On tietysti muitakin opettamistapoja, mutta tällä on mielestäni se etu, että kirjain (äänne) ryhmät ovat verraten säännöllisiä ja että hoennainen on aika hauskan sävyinen. Kun opettaa lapset myös kirjoittamaan kirjaimet tämmöisiin ryhmiin, he saavat ensinnäkin sellaisen kaavan, josta he helposti huomaavat, onko jokin kirjain jäänyt pois ja melko varmasti myös, mistä se on jäänyt pois. Sen lisäksi lie n ä k e v ä t aakkoset ikäänkuin sanoina, esim. "sanana" mnop tai xyz, ja siten alun alkaen saavat pohjan seuraavan asteen opilleen, käsitykselle siitä, onko x ennen y:tä vai sen jäljessä jne. Aakkossarja tietysti tällä tavalla menetellessä hiukan katkeilee ("sanojen" välit muodostavat katkopaikkoja), mutta sittenkin tämä jäsentynyt kokonaisuus on parempi kuin pitkä sanoisiko harmaa jono, jonka esim. itse olen oppinut. Kun oppilaat sitten lukusarjan tavoin varmasti osaavat aakkoset, on ryhdyttävä harjoittamaan aakkosjärjestykseen asettamista ja myös aakkosjärjestyksestä etsimistä. Siihen on tilaisuuksia. Jos luokka pitää omassa luokassaan aamurukoukset, etsitään virren numero j o k a aamu rekisteristä. Lukukirjan kertomukset etsitään sisällysluettelosta, jos se on aakkosellinen, ja lauluja laulukirjasta samoin. Mutta tämän ohella on kielioppitunneilla — aakkosten ja aakkosjärjestyksen opettaminenhan on lähinnä ja myös kieliopin tehtävä — yritettävä jollakin tavalla o p e t t a a asiaa, ei vain harjoittaa. Eräs tapa, joka mielestäni auttoi lapsia, oli seuraavanlainen. Koska aakkosia on 28, piirsin taululle 28 peräkkäistä viivaihmistä (muutaman viivan avulla hahmoteltua poikaa ja tyttöä), joista kullakin oli julistekilpi kädessään. Joka kilven vasemmassa reunassa oli iso kirjain, kirjaimet tietysti aakkosjärjestyksessä. Kaikille oli nyt keksittävä nimi,, kilvessä olevalla kirjaimella alkava (opettaja auttoi pahimpien kirjainten yli). Sitten vain sanoin, että näiden tyttöjen ja poikien nimet ovat nyt aakkosjärjestyksessä. Tämän jälkeen piirsimme uudet 28 viivaihmistä, tällä kertaa lapset piirsivät ne papereihinsa. Kilpiin pantiin taas alkukirjaimet. Kehoitin nyt lapsia kirjoittamaan sopiviin tauluihin toverien nimet, panemaan ts. toverien nimet aakkosjärjestykseen. "Jos täällä on useita samalla kirjaimella alkavia nimiä, niin kirjoittakaa ne vain hiukan pienemmillä kirjaimilla kaikki samaan tauluun" (tietenkin mihin keskinäiseen järjestykseen tahansa, samalla kirjaimella alkavien sanojen järjestyksestä ei vielä pitkiin aikoihin ole syytä mitään välittää), neuvoin. "Nyt toverienne nimet ovat aakkosjärjestyksessä", sanoin. Näin menetellen vahvistuu mielestäni oppilaissa miltei huomaamatta oikea käsitys siitä, mitä aakkosjärjestys on, ja myös siitä, että aakkosjärjestyksessä olevassa luettelossa voi olla aukkojakin, ts. kohtia, joissa ei ole välikirjaimilla alkavia nimiä tai muita sanoja. Hyvin hauskaa lapsista on panna opettajien nimet aakkosjärjestykseen ja huomata, että ne voi järjestää, vaikkapa niitä olisi vain 2—3. Näin harjoitellaan jatkuvasti. Muistettava on vielä, että jatkuvasti on opittava myös etsimään aakkosjärjestyksessä olevien sanojen tai nimien joukosta se ja se. Julistekilpien kuvat vaihdetaan tietysti pian vain kirjaimiin, ja aikanaan jätetään valmiit, edeltäpäin esiin pannut kirjaimetkin pois ja järjestetään, kuten aikuiset järjestävät. Kun tällainen "karkea lajittelu" sujuu jo hyvin, on sitten jonakin päivänä (tähän kaikkeen eivät kyllä riitä kieliopin muutamat tunnit, vaan aikaa on nipistettävä jostakin muualta) otettava käsiteltäviksi nuo K-pinkat tai M-pinkat, ts. esim. luokan Katrit, Kaisat, Kertut, Kaarinat tai Matit, Maijat, Marjat, Marjatat. Miten tämänkin nyt opettaisi, miten sanoisi selkeästi III tai IV luokan oppilaille, jotka eivät aina suinkaan ole niin kypsiä, kuin moni asioita teoreettisesti suunnitteleva kuvittelee. Jos opetetaan esillä olevaa asiaa siten, että ilmoitetaan seuraavan kirjaimen tällaisissa tapauksissa määräävän sanan paikan ja, jos sekin on sama, sitä seuraavan kirjaimen määräävän, luulen, että asia jää monelle hämäräksi valjetakseen, jos tulee osaamisen tarvetta, ehkä vasta joskus kansakoulun jälkeen. Selitin aikanani asiaa "tavallisella" tavalla, selitin ja selitin. Näin edessäni kilttejä, hartaita kasvoja, mutta tiesin, että heidän ymmärtämisensä on hataraa. Kunnes sitten eräänä päivänä taulun ääressä ponnistellessani huomasin pienen tempun, joka, vaikkei ehkä poistakaan koko vaikeutta, voi olla ainakin suureksi avuksi. Menettelin seuraavalla tavalla. Kirjoitin allekkain esim. K-alkuiset nimet siinä järjestyksessä kuin luokka niitä mainitsi, aluksi kuitenkin vain kaksi, siis esim. nimet Katri,
Kuva on kesällä 1952 ilmestyneen kieliopin Pieni sanaseppä I sivulla 16. |
![]() ![]() |