Opettajain Lehti. 1956 n:o 5.

Professor Wilhelm Sjöstrand.  Soltorpet, bredvidläsebok för tyst läsning.  Natur och Kultur.

Alakoulun työskentelyä

kuvitellaan toisinaan mutkattomaksi, selväksi, suoraksi. Kuitenkin näyttää siltä,että juuri alakoulun ongelmat askarruttavat usein niitäkin, joilta ei luulisi liikenevän edes aikaa sellaiseen. Eräs tuore esimerkki. Upsalan yliopiston kasvatusopin professori Wilhelm Sjöstrand, joka viime vuonna kävi parikin kertaa maassamme luennoiden ja esitelmöiden omalta alaltaan ja viimeksi aivan äsken pohjoismaisessa psykologikongressissa on hiljan julkaissut juuri alakoulun työskentelyä ajatellen kirjasen, Soltorpet-nimisen. Se on tarkoitettu lähinnä alakoulun kolmatta lukukautta varten tehostamaan hiljaisen lukemisen harjoitusta. Niin selvä asia kuin hiljaisen lukemisen merkitys onkin ollut jo kauan nykyajan ihmiselle, on siitä mm. erikoisesti huomauttanut myös Ruotsin viime vuonna hyväksytty opetussuunnitelma. Ja näyttää siltä että juuri tähän tehtavään on prof. Sjöstrandin hauska Soltorpet-kirjanen suunniteltu.

Soltorpet — sanoisiko Suviranta tai Päivänkämmen — on kertomusta hauskan puuhakkaan perheen kesänvietosta samannimisessä mökissään. Kirjan ulkoasu jo viittaa siihen, että tekijä on miettinyt opetusasioita, niin paljon se poikkeaa tavanomaisesta. Kirjan muodostavat näet yksinkertaisen pahvitaitelman sisällä olevat A4-kokoiset irtolehdet, tanakkaa paperia nämä irtolehdetkin. Kussakin irtolehdessä on vain yksi kertomus ja vastaava suurikokoinen järjestysnumero. Numeroituja irtolehtiä on kaikkiaan 17, kertomuksia samanverran. Koska kirja on tarkoitettu nimenomaan hiljaisen työskentelyn oheislukemiseksi ja on tarkoitus, että yksi ainoakin kirja riittää jo usealle oppilaalle, eivät kertomukset käytännöllisistä syistä liity liikaa toisiinsa. Kirjan ulkoasusta voi mainita vielä sen seikan, että teksti on jaettu kahdelle palstalle, "joka sallii ikäkaudelle mahdollisimman sopivan rivileveyden", muuten ratkaisu, joka jo vuosia sitten tehtiin "Aapiskukko" nimisessä aapiskirjassa. Kunkin kertomuksen loppuun on laadittu useita erityyppisiä tehtäviä, kontrollitehtäviksi hiljaa ja itsenäisesti työskenteleville, tarkoitus on näet, että opettaja vain kirjan ohjaaman työskentelyn aikana voi omistautua heikompien oppilaiden huolellisempaan opettamiseen. Nämä kontrollitehtävät, jotka on laatinut opettaja Mary Carlson, ovat tuttua, meillekin jo eräihin oppikirjoihin kulkeutunutta tyyppiä. Eräitä esimerkkejä: "Mikä oli pojan nimi?" "Vanhako hän oli?" "Mikä vuodenaika oli?" jne. "Piirrä kuva nukesta", "Piirrä kuva leikkijunasta" ym. "Mikä on oikein: isä ehdotti kävelyä, junamatkaa, pyöräretkeä?" yms. Ristisanatehtäviä ja muita "sana-arvoituksia" on useita, sopivan helppoja. Eräät vastaukset on sovitettava aukolliseen tekstiin, toisinaan niin, että puuttuvat sanat ovat tehtävän alapuolella rykelmänä. Myös seuraavantapaisia kysymyksiä on usein: "Miksei saa heittää kivellä eläimiä?" jne. Oikean vastauksen antaminen ja vielä kirjeellisesti, kuten tietysti koko ajan, antaa paljon puuhaa. "Sommittele sopiva teksti kertomuksen kuvien alle", "Mitkä seuraavista lauseista sisältävät oikean asian", "Pane lauseet kertomuksen mukaiseen järjestykseen" ym. Myös sanavaraston lisäämiseen pyrkiviä harjoituksia on erilaisia. Usein on kysymyslauseessa se sana alleviivattu, jolla vastauksen voi aloittaa. Tämäkin perin yksinkertaiselta tuntuva keino on varmasti erinomainen, kaikkihan me tiedämme, että lapsen työ lähtee liikkeelle usein varsin vaatimattomasta "tönäisystä".

Mitä itse sisältöpuoleen tulee, ei siinä ole pyritty mihinkään tavattomaan, ei pitkätossumaiseen eikä kiljusmaiseen puuhailuun, vaan kaikki sujuu tasaisesti, rauhallisesti, niinkuin hyvässä, sivistyneessä, turvallisessa perheessä, vaikkakin seikkailuakin on. Kuitenkaan ei kertomuksia vaivaa myöskään pitkäpiimäisyys, vaan meno on sopivan reipas, niin että "aina tapahtuu jotakin", kuten on kokemani mukaan lasten, tämänikäisten, ehdoton vaatimus luettavaltaan.

Kirja on minusta ruotsalaisenakin hauskaa katseltavaa siinä mielessä että siitä näkyy, että pysymme hyvin mukana täällä Suomessakin näissä asioissa — kiitos yritteliäitten kirjantekijöittemme ja auliitten kustantajiemme — mutta myös siinä mielessä että jatkuvasti sittenkin syntyy jotakin uutta ja opittavaa tälläkin alalla.

Kuvitus olisi voinut olla, varsinkin hyvät, avarat sivut huomioon ottaen, huolellisempaa, mielikuvitusrikkaampaa. Mutta — minkälaista on lastenkirjan hyvä kuvitus?

Kyllikki Penttilä.