ANNIE MÖRK

Tänä vuonna tulee kuluneeksi – sallipa Turun teatterin johtokunta tai oikeastaan maailmanpula juhlaillan vieton tai ei – joka tapauksessa kaksikymmentä vuotta siitä, kun Annie Mörkistä tuli näyttelijä, ammattinäyttelijä. Kaikki alkoi oikeastaan pikku Annien ollessa vasta kaksitoistavuotias. Mutta siitä: "Oi siitä on niin pitkä aika, niin pitkä, etten minä sellaista enää muistakaan. Oi hirveätä, kuinka siitä onkin pitkä aika."

Selailimme vanhoja sanomalehtileikelmiä. Sieltä, kellastuneilta teatteripalstoilta he­räävät henkiin Annie Mörkin ensimmäiset yritykset San Fransiscossa ja teatterikoulu­vuodet. Tampereen teatterin ajat, jolloin Annie Mörkin ja Simo Kaarion nimet usein mainitaan rinnakkain. Ihanteellinen, mutta lyhytikäinen Ida Aalberg-teatteri, jossa Mörk näytteli koko sen lyhyen elämän ajan. Vapaan Näyttämön, Elli Tompurin perus­taman intiimiteatterin taiteilijoihin hän kuului ja hiukan myöhemmin Komedia-teat­teriin. Ja vihdoin työteliäät vuodet Kansan Näyttämöllä. Siinä ulkonaiset virstantol­pat, viimeisenä "vaellusvuodet" Pohjois-Amerikassa ja Turun teatteri.

Mitä hän tänä aikana on esittänyt, siitä paisuisi pitkä luettelo. Katrina Daniel Hjortis­sa, Söderbergin Gertrudina, Leeni-tätinä Rosseissa, Gonerilina Kuningas Learissa, Kirstinä Elinan surmassa, Medea, Regina von Emmeritz, Strindbergiä, Ibseniä, Björn­sonia, Wildeä, Gorjkia, Haarlaa, ja aina "loistavasti suoriutuen", "älykkäästi ja vivah­dusrikkaasti", "voimakkaalla temperamentilla", "lämmöllä, sympaattisesti", "antau­muksella" ja "osaan eläytymisellä, joka tuo mieleen Ida Aalbergin". Ja yhteenvetäen jotakin tähän tapaan: hänessä on aina ollut ja on oikeata taiteilijaverta, teatteriverta, joka tekee näyttelemisen iloksi, antaa sille väriä ja elämää. Erikoisen oikeassa onkin Lauri Haarla "Teatterikirjassaan" hänestä sanoessaan näin: "Inhimillinen elämisen­vaisto tuntuu hänellä olevan samaa kuin draamallinen vaisto: tahto tekoon."

"Luon mielelläni osani", puhuu Annie Mörk, "vaistomaisesti, nopeasti. Milloin ei kir­jailijan ihmisestä saa ripeätä otetta, on tietysti turvauduttava tekniikkaan ja analyysiin, mutta, tekeepä mieli sanoa: kuivia niistä silloin tuppaa tulemaan. Olette ihmetellyt roolieni monia pahoja, onnettomia, julmia, rappeutuneita naisia. Kyllähän minulle en­nen Strindbergin "Pelikaania" taikka Schönherrin "Naispaholaista" sanottiin: "sellai­nen kamala nainen". Mutta sitten jälkeenpäin tunnustettiin, että ne käsissäni menetti­vät kamaluuttaan. Etsin mielelläni syitä, syitä onnettomaan luonteeseen, säälin heitä, koetan lähestyä, ns. teatterikonnia en hyväksy. Ja sitten, kuulkaapa, minusta aina tun­tuu, että minulla on niin paljon, niin paljon täällä sisällä, en voi sitä läheskään purkaa tavallisiin, rauhallisiin, sovinnaisiin osiin."

"Puhutaan myöskin", hän vielä jatkaa, "teatterin, puhenäyttämön elämästä ja kuole­masta, elokuvien tappavasta kilpailusta. Onhan totta, ettei mikään teatteri voi jokai­seen pieneen yksityiskohtaan uhrata niin paljon varoja kuin filmi, ja filmi totuttaa kat­sojan perin vaativaksi. Lisäksi, ainakin pienillä omilla näyttämöillämme, on näytteli­jän oltava kelkkana ja rekenä, laulettava opereteissa, vaikkei ääntä olisikaan, ja usein onkin näyttelijällä lavalle astuessaan tunne "tässä minä nyt taas olen". Yleisö väsyy meihin. Mutta – muistatteko Conway Tearlen, koulutyttöjen ihastuksen, muistatte, filmistä, niin. Näin hänet Amerikassa puhenäyttämöllä. Ei voi filmistä saada aavistus­takaan, mikä hieno näyttelijä hän on. – Itse rakastan teatteria niin intohimoisesti, että kun kerran en enää voi näytellä, menen maalle hoitamaan kanoja, ettei minun senjäl­keen enää koskaan tarvitsisi avata teatterin ovea. Mutta pientä salaista toivoa siitä, että ennen loppua saan näytellä lady Macbethiä, elätän itsessäni."

Kiiltävä musta tukka, leveät, ilmehikkäät kasvot, mustat silmät. Teatteriverta, taiteili­ja, joka rakastaa teatteria niinkuin sirkushevonen sahajauhon tuoksua.

Kyllikki Penttilä.