Tämän päivän berliiniläinen.

Kun käy KaDeWe:ssä tai missä tahansa tavaratalossa Berliinissä, näyttää kuin Saksa kukoistaisi, kaikki ostavat, ostavat, ostavat. Ja tavaraa on, päinvastoin kuin sodan jälkeen, jolloin pari halpaa takkia riippui Wertheiminkin vaateosastolla. Mutta liian suuria johtopäätöksiä ei saa kuitenkaan vetää tavaratalossa, joka tietysti, varsinkin pääsiäispyhien edellä oli täynnä ihmisiä, sillä esim. vaatteihin nähden ovat hyvät berliiniläiset hiukan toisella kannalla kuin me nykyjään. Arkipäivinä saattoi nähdä miltei sodan köyhyyttä muistuttavia ihmisiä kaduilla – saksalainen ei paljoa piittaa työvaatteistansa. Mutta aurinkoisiksi pääsiäispäiviksi muuttuivat vaatteet kengistä hattuun asti uudenuutukaisiksi. Meillä alkaa jo tällainen pyhän kunnioitus unohtua. Eipä siis ihme, jos suuret tavaratalot pääsiäispyhien edellä olivat täynnä.

Mutta mitään kukoistusta se ei ole. Saksassa tehdään suurenmoisesti työtä, mutta suuri osa menee Ranskalle maksettavaan loppumattomaan velkaan. Berliiniläinen saa raitiovaunusta maksaa 2:50 Smk. ja sitä voi tavallinen köyhäkin ihminen tarvita jopa kuusi kertaa päivässä. Verot ovat 10 %, siis sama kuin meillä, mutta ennen sotaa paljon helpommat, puhumattakaan tuhansista välillisistä. Huvittelu on kallista, sillä myös huviverot ovat korkeat. Tavallinen pikkuvirkamies vaimoineen voi ainoastaan silloin tällöin mennä bioon, teatterit ja oopperat ovat miltei saavuttamattomissa. Eikä ihme, sillä huonoin parkettilippu voi oopperassa maksaa hyvän joukon toistasataa meikäläistä markkaa, halvin esim. Max Reinhardtin teattereissa ylhäällä "taivaassa" kaksi-kolmekymmentä. Mutta saksalainen käy kuitenkin pääsiäispyhinä kuulemassa Johannes-passion ja Parsifalin, sillä "wesentliche Sachen" ovat saksalaisella etualalla. Sensijaan hän voi jopa parkettipaikalla ottaa väliajalla esille kotoa tuodun makkaravoileivän taikka Philharmonisessa, jossa vaatteiden säilytys maksaa 5 Smk, rikkoen, entiset hienot tapansa, ottaa hattunsa, takkinsa ja päällyskenkänsä tuolilleen.

Eräs "wesentliche Sache", joka pisti ulkomaalaisen silmään, oli saksalaisten hyvinhoidetut lapset. Saattoi nähdä syrjäkaupungilla köyhän avioparin, jonka pienokainen kuitenkin nukkui meikäläisiin oloihin nähden ruhtinaallisissa vaunuissa, pitseineen, silkkipeitteineen ja – harvinaisen siistinä. Kaduilla olivat 5-6 vuotiaat köyhemmissä kortteleissa yhtä siistejä kuin Kurfürstendammilla, hienoston kadulla. Sensijaan saattaa rikkaassa Tukholmassa hienoimmilla hiekkaläjillä, eleganttien äitien tai hoitajattarien kaitsemina nähdä hyvinkin köyhännäköisiä lapsukaisia. Ei silti, että lapsi muuta tarvitsisi kuin puhdasta ja lämmintä, mutta onpahan selvä merkki Saksan kansan elinvoimasta.

Ruotsissa ja aivan samoin meillä Suomessa, on pääpaino rouvassa miehen ja lasten jäädessä huonommalle. Eräs pieni juttu tulkoon kerrotuksi, Berliinin tavaratalojen myyjättärien huomiona. Englantilainen aviopari saapuu, kysytään keskihintaista, ostetaan keskihintaista. Saksalainen aviopari: vaimo kysyy keskihintaista, mies halvinta ja lopuksi, eikö olisi vielä halvempaa. Ruotsalainen (sopii myös suomalaisiin) mies keskihintaista, rouva katsoo kalleinta ja kysyy lopulta, eikö olisi vielä kalliimpaa.

–  Nämä pienet huomiot nykypäivän berliiniläisestä pohjautuvat Saksan kansan voimakkaihin ominaisuuksiin, työteliäisyyteen, mukautuvaisuuteen, sivistystahtoon ja saavat aikaan, että se jälleen nousee ja on noussut aallonpohjasta, mutta viisastuneena, sotaa kammoavana.