Lallukan taiteilijat

Helsingin hälinässä on hiljainen kohta, kuin sydän, kuin pivon pohja, siinä, missä ru­nouden ja soiton jumalan Apollon katu ja taiteen jumalattaren Minervan polku muo­dostavat pienen aurinkoisen puistikon. Tämän puistikon varrella on Apollon ja Miner­van palvelijoilla nyt uusi ja uhkea kotinsa, kauppaneuvos Juho Lallukan ja hänen puo­lisonsa runsailla lahjoitusvaroilla rakennettu.

Talossa on ovenvartija ulkomailta tuttuun tapaan, eipä siis aivan asiatta voi mennä asukkaitten rauhaa häiritsemään. Tuskin olimme päässeet eteisaulaan, kun jo tunsim­me olevamme taiteilijakodissa. Selim Palmgren tuli hissistä, Ilmari Hannikainen saa­pui — kotiin ja "kansallisen" Olga Leino taisi mennä kermapulloineen, tuolla portais­sa joku kuvanveistäjä "pää kainalossa". Eteisen asukasluettelosta saattoi nähdä, että talo on täynnä, nelisenkymmentä huoneustoa, Suomen taidetta ja taiteentulkitsijoita, säveltäjiä, pianisteja, laulajattaria, oopperalaulajia, maalareita, kuvanveistäjiä, näytte­lijöitä, kaikki tuikituttuja Suomen kansalle. Tässä vain muutama neljästäkymmenestä: Palmgren, Järnefelt, Klami, Linnala, Sola, Alma Kuula, Collin, Wilhelms, Ester He­lenius, Nelimarkka, Venny Soldan-Brofeldt, Mimmi Lähteenoja — ja siinä jo sitten tuleekin vastaan talon isännöitsijä, joka ei hänkään ole kukaan vähempi kuin ooppera­laulaja Bruno Jorma. Ovikellon soittoon ja hänen vastustamattomaan hymyynsä auke­nevat ne ovet, jotka monista valitsemme.

Satakuntalaisen Kaapo Virtasen atelieri on suuri ja valoisa. Taiteilija itse työn touhus­sa ja tiukkaa enstöikseen isännöitsijältä suurempaa stafliaa, suhtautuu leppoisasti kes­keytykseen ja tekee siitä muitta mutkitta tupakkatunnin. Kadehdittava työhuone. Tak­ka vanhoine korkeine kynttilänjalkoineen, leponurkka sohvineen, ryijyineen ja Alek­sis Kiven veljelle aikoinaan kuuluneine lipastoineen. Etualalla tilava työpuoli. Asunto on paria askelmaa alempana, pari viihtyisää kamaria ja piskuinen keittiö. Haastatte­limme Kaapo Virtasen keittiön Maijaa ja saimme kuulla, että pikkulaboratorio toimii erinomaisesti.

Pohjalainen Werner Åström oli sairaana ja meiltä jäi näkemättä hänen kuulopuheista kaunis atelierinsä, otimme ruokasalista kuvan, joka kuitenkin heikosti kertoo sen vä­rikkäistä Vimpelin ja Lappajärven kaapeista ja kaappikelloista, eikä edes huoneen keskellä oleva maalaamaton, kulunut honkapöytä kuvassa puhu siitä omalaatuisesta rauhasta ja tunnelmasta, joka lähelläseisojaan vaikutti.

Victor Malmberg aukaisi uuden atelierinsä oven, joka uutuudestaan huolimatta uhoili walterrunebergiläistä henkeä, toinen atelieritunnelma kuin nuorilla. Hyllyt täpötäynnä valmiita ja puolivalmiita, keskellä märkiin riepuihin käärittynä tuleva Kuulantyöntäjä, seinällä Hugo Simbergin taiteilijalle lahjoittama pieni pastelli. "Kyllä, kyllä, hän oli ystäväni, niin, hän oli omalaatuinen kyllä, Hugo Simberg." Vanhoja rakkaita muistoja, mutta siitä huolimatta ympärillä nuoria töitä.

Hienolla hissillä nousimme Thalian puolelle. Rosi Rinteen pikkukaksiossa oli vain pieni pörröpää tyttönen paitasillaan,

hiukan kipeänä rokotuksesta. "Äiti lupasi tulla kotiin kahdelta." Pyysimme sanomaan terveisiä.

Uuno Laakso ja Rakel Kivekäs sensijaan istuivat paraikaa kodikkaan kahvipöydän ää­ressä ja herttainen emäntä pyysi häiritsijätkin pyristelemättä pöytään. Etsimme sitten pienoisesta pesästä perspektiiviä, mutta turhaan ja niin asettui näyttelijäperhe, johon kuului perheen pää, sen valtiatar ja viisivuotias Risto, valokuvattavaksi. "No, Kristof­fer", sanoi Uuno Coquelin pojalleen, "istuppa isän syliin ja ole hiirenhiljaa kymmenen pitkää sekuntia". Se ei onnistunut. Sensijaan onnistui haastattelumme. "Mikäs sinusta tulee, taidat jo näytellä?" — "Ei. minusta tulee Espanjan kuninkaan lähettiläs." — "Niin". sanoi isä hymyillen, "hänestä tulee kyllä oikea ihminen."

Ja vielä viimeiseksi käynti Robert Kajanuksen hiljenneen flyygelin ääressä. Muistojen nurkkaan oli tänne jäänyt puoliso kerännyt viimeiset valokuvat, muut monet muistot, Svenska Kungliga Akademin akateemikon miekkakin oli flyygelin kannella. Eteishal­lin kirstun päällä oli helmin koristettu kynttilänjalka. "Se on jostakin Lohengrin -esityksestä", kertoi Kai Kajanus, "mutta siitä on jo ainakin sata vuotta." Tosiaan, pit­kä ja rikas oli Robert Kajanuksen elämä ja koti oli täynnä monia voitonmerkkejä luke­mattomista taisteluista ja voitoista.

Talon, tai oikeastaan palatsin oma ravintola on kaunis kiiltävänuusine Steinway-flyy­geleineen. Ravintolan keittiö on jo kuumana ja ruokkii tarpeen tullen vaikka koko ta­lon, milloin eivät asukkaat ennätä keittää omissa pikkukeittiöissään. Vielä on kokous­huoneita, säätiön hallituksen istuntohuone, joka tarpeentullen voidaan muuttaa vaik­kapa ruokasaliksi pientä juhla-ateriaa varten. Pesutupia ym. verrattomia laitteita emme enää jaksaneet käydä katsomassa, mutta kuuluvat olevan ensiluokkaisia, ja ate­lierin kattoikkunoilta, keillä sellaisia on, sulatetaan lumetkin sähkönappia painamalla.

Palaamme aulaan, katsomme vielä Juho Lallukan ja Maria Lallukan supisuomalaisia, ystävällisiä kasvoja, jotka marmoristaan katsovat edestakaisin kulkijoita. Juho Lalluk­ka, tämäkö oli yksi niistä "itteistä", jonka sait kertomasi mukaan istuessasi "Unter teen Linteenillä"? Se ei ollut huono "itteeksi", sanoohan jo Hippolyte Tainekin Taiteen fi­losofiassaan: "Henkevät ihmiset eivät missään ole niin henkeviä, kuin toistensa seu­rassa." Meillä on lupa odottaa paljon tämän talon asukkailta. Kunpa jonkun muun maallisella hyvällä siunatun päässä itäisi yhtä hyvää, esimerkiksi tieteen työmiehille. Olisipa mielenkiintoista verrata, millä tavoin nämä talot eroaisivat toisistaan.

KYLLIKKI PENTTILÄ.