Ansiokas tiedemiespsykologiakuvaus Upsalan yliopistokaupungista.


R a g n a r J o s e p h s o n : Lukukammio (imperfectum). Jyväskylä 1923. K.J. Gummerus O.y. Hinta 12 mk.


 

 

Turun Sanomat  sunnuntaina joulukuun 23. p:nä 1923.  K.K.

 

 

 

 

 

Ragnar Josephsonin, Upsalan yliopiston taidehistorian dosentin, vuonna 1920 ilmestynyt Imperfektum ei ole mikään kaunokirjallinen esikoinen, vaikkakin J:n teoksista suomeksi ensimmäinen. Jo aikaisemmin on hän, tiedemiesurastaan huolimatta, julkaissut m.m. runokokoelmia (Judiska dikter, Nyhebreisk lyrik), jotka viittaavat hänen juutalaiseen syntyperäänsä. Isänsä, taidemaalarin ja runoilijan, Ernst Josephsonin, taidetta ynnä modernia taidetta hän käsittelee kokoelmassaan De friaste konsternas akademi. Myöhäissyntyisin on hänen upsalakuvauksensa Imperfektum.

Josephsonin kirja on kirja todellisesta Upsalasta, ylioppilaselämän varsinaisesta, vakavasta puolesta. Kirjailija kulkee tuon vanhan yliopistokaupungin, jonka hän niin perinpohjin tuntee ja jota hän rakastaa, hiljaisia katuja ja näkee "palavat kammiot", joihin nuoret miehet ovat vanginneet nuoren elämänsä ja joissa he ovat vihkiytyneet tieteelle. Niin usein runoudessakin teemana käytetty "iloinen ylioppilaselämä" on hänelle vain "traditio", jota muutamat koettavat kaikkin voimin pitää elossa; se puoli on veretöntä, epätodellista. Ja tavallaan kuin tätä taustaa vastaan hän piirtää hartaan Imperfektuminsa, kuvauksensa niistä uskollisista ja vakavista, joille pyrkimys totuuteen on työ ja päämäärä.

Kirjan sävy on muistelmaluontoinen ja se rakentuu lyhyistä hetkistä, voimakkaasti eletyistä silmänräpäyksistä, jotka ovat eläviä palasia noiden nuorten tutkijain sydämistä. "Olemattomana" juonena on päähenkilön, nuoren Jacobin, kirjallisuushistorioitsijan sisäinen kehitys taistelujen ja epäilysten kautta työn iloon ja rauhaan.

Mutta Jacob ei ole suinkaan pääasia, varsinaisesti; hänen näköpiiriinsä taikka hänen läheiseen ystäväpiiriinsä kuuluvina kuvataan useita verrattomia tyyppejä, eläviä ihmisiä, ihmisiä, lihaa ja verta.Heidän joukossaan on noita "tradition" mukaan eläjiä, on itsehyväisiä tieteellä rehentelijöitä ja on traagillisia luonteita, jotka liian herkkä, kompromissiin ja puolitotuuteen taipumaton omatunto surmaa. Eräs noista todellisuuteen liian heikoista on kyttyräselkäinen kirjallisuushistorioitsija, klassikko, jolle "Ilias lauloi", jolle professori sanoi "- tieteellisiä lahjoja, jtaka ja kirjoita jotakin", joka palasi kammioonsa ja alkoi leikellä Odysseuksen elävää ruumista, kunne tuo ruumis alkoi haista. "Tämä on tiedettä", sanoi hän itselleen ja tunsi itsensä ruumiinryöstäjäksi. Hän rakasti Homerostaan, ei voinut repiä sitä ja sortui. - "Erakko" on taas kertomus tiedemiehestä, jonka pelko puutteellisesta työstä on karkoittanut ihmisten seurasta. "Kirjoittaminen on heikkoutta, painattaminen rikos. Painattaessasi leimaat epätäydellisen täydellisyyden leimalla, tuhatkertaistutat sen ja teet siitä lähtemätöntä", sanoo hän Jacobille. "Todellinen tutkija elää totuudelle niinkuin uskovainen kristitty Jumalalle. - - Kuta syvempi hänen etsintänsä on, sitä syvemmäksi vain on hiljaisuus hänen ympärillänsä käynyt". Kolmas särkynyt on Hegen, joka näkee tutkijatoverinsa kummituksina, jotka "kalvavat luuta terävillä, keltaisilla nakertajahampailla". Ylitsepääsemätön "älynmittailu", joka ennustaa kaiken mahdollisuudet, tulokset kiusaa häntä, hän ei tunne voivansa tehdä tötään rauhassa, vaan tuntee aina kummitusten nuuskivan ympärillään; ja tuosta taikapiiristä hän säikkyneenä pakenee.

Jacob on näitä kolmea paljon terveempi luonne. Erakon ja Hegenin epäilys järkyttää hänetkin aluksi mutta kun aamu virtaa sisään ikkunasta, auttaa sen raikkaus ja joen laulu, "joen, joka laulaa maan terveydestä ja todellisuuden raikkaasta voimasta."; se saa hänet jälleen uskomaan työhönsä. Kerran vaivaa häntä epäilys taasen ja hän pakenee ystävänsä Quidingin luo, joka lohduttaa "- emme toista, vaikka osaisimmekin , - - selitykseen, siihen pyrimme". Mutta häntäkin, joka tuntuu niin terveeltä ja voimakkaalta ja joka loukkaantuneelle Jacobille neuvoi kylmiä kääreitä ja kävelyjä, häntäkin vaivaa Jacobin lähdettyä myöhäiseen yöhön asti omantunto,"hänen kirottu, tungetteleva, tieteellinen omatuntonsa, joka ei häntäkään ollut jättää rauhaan".

Näiden epäilysten lamauttavaa voimaa koettuaan oppii Jacob ymmärtämään, miten tärkeä täydellinen eristäytyminen on tiedemiehelle. Tutkijan täytyy unohtaa ympäristönsä, kuolettaa sydämensä, ja tehdä vain työtä ajattelematta edes mitä hyötyä kärsivä ihmiskunta siitä saa. Jacob saavuttaa vähitellen rauhan. Hän tuntee, että on työskenneltävä totuuden itsensä vuoksi, totuuden, joka "- jo on olemassa, on oma itsensä, ja ainoana velvollisuutenamme on olla väärentämättä nukkuvaa olentoa. Varovaisesti täytyy se paljastaa valoon ja antaa sen nousta toiseen elämään." Ja hän tuntee itsensä onnelliseksi saadessaan olla kypenenä siinä tulessa, joka kerran valaisee maailmaa.

Josephsonin tyyli on loistava, yksinkertainen, älykäs. Kukin palanen muodostaa pienen maailman, jonka voi ottaa erilleen, johon voi syventyä ja josta siten voi yhä enemmän ja enemmän rikastua. Kukin kuvaus loppuu aina rauhoittavaan, seestyneeseen tunnelmaan ja resignoituu sopusointuun. Ja niin kaunokirjallinen kuin kokoelma onkin, on se todellisuudessa pikemminkin filosofis-psykologinen esseekokoelma, jolle runoilija on antanut muodon.

Puhumattakaan siitä, että jokainen tieteellinen työhön antautunut saa siitä työhönsä hartautta taikka tuulettaa sillä ehkä jo tomuttuneita kammioitaan, voi kuka tahansa mietiskelyyn mieltynyt viettää sen ääressä hiljaisen hetken. Sen luettuaan on kuin läpikäynyt pienen kiirastulen ja saavuttanut saman rauhan ja uskon työhön, kuin mitä on kirjan päähenkilöllä.

K.K.