Kasvatus ja Koulu.  N:o 3. 1963.

Luokkakirjasto ja sen käyttö

Kun puhutaan kirjaston käyttämisestä koulutyöskentelyn yhteydessä, tarkoitetaan kirjastolla tavallisesti joko aivan erillistä julkista kirjastoa taikka koulun yhteyteen liitettyä verraten itsenäistä kirjakokoelmaa, joka on järjestetty kirjastoksi ja sijoitettu erilliseen kirjastohuoneeseen.  Kaikilla näillä on oma luonteensa ja kaikkia niitä voidaan koulutyössä käyttää hyvinkin tehokkaasti.  Edellytyksenä kuitenkin on, että oppilaat on alusta alkaen tietoisesti opetettu kirjastoa käyttämään.  Siinä vaiheessa jolloin vasta kouluun tulleelle lapselle ryhdytään opettamaan tätä tärkeätä taitoa, kirjaston käyttöä ja nimenomaan sen tehokasta käyttöä, tarvitaan vielä eräs kirjastolaji, nimittäin kussakin luokassa oleva pieni luokkakirjasto.  Se on mitä tarpeellisin, suorastaan korvaamaton kirjaston käyttämisen opetuksessa.  Se on joka hetki ja juuri oikealla hetkellä käytettävissä – toisin kuin muut kirjastot –, se tulee jatkuvan työskentelyn varrella lapselle kokonaan tutuksi, läheiseksi ja lopulta välttämättömäksi.

En ole täysin selvillä siitä, mitä edellytyksiä, lähinnä taloudellisia edellytyksiä kouluilla tavanomaisten määrärahojen puitteissa on tällaisten luokkakirjastojen luomiseen, en myöskään siitä, antaako uusi kirjastolaki joitakin uusia mahdollisuuksia koulujen tarvitsemille kirjastoille, mutta koetan tästä riippumatta seuraavassa esittää, mitenkä hyvään tulokseen päästään vähinkin varoin ja kirjamäärin.

Tarkoittamani opetus aloitetaan heti ensimmäisinä kouluviikkoina.  Vitsa on ehdottomasti väännettävä nuorena, jos mieli kasvattaa oppilaista tulevia todellisia kirjaston käyttäjiä.

Kullakin oppilaalla on miltei alusta alkaen omasta takaa kaksi kirjaa, aapiskirjansa ja ns. laskentokirja, usein vielä virsikirja kolmantena.  Nekin ovat kaikki kirjoja, ja olisi hyvä, jos opettaja itselleenkin tekisi selväksi, että niidenkin kirjan luonnetta on vaalittava, ts. ylläpidettävä sitä käsitystä, että niistä löytyy sekä tietoja että hupia, vastustettava niiden painumista ikäviksi läksykirjoiksi, joiden arvon oppilas ehkä havaitsee vasta joskus koulusta lähdettyään - muistan tässä Kalevalaa, ihanaa teosta, jonka oppikoulujemme Kalevalan opetus on useissa tapauksissa ruhjonut läksykirjaksi, ja hiukan Aleksiss Kiveäkin, vaikka hän lienee kyllä tehnyt kovempaa vastarintaa.  Ei edes ensimmäinen aapiskirjakaan saa muuttua miksikään pakkokirjaksi, vaan sitä on mitä tarkimmin varjeltava tältä kohtalolta.  Keinoksi tarjoutuu mm. intensiivinen taulutyöskentely, jolloin aapiskirjan kukin sivu opitaan jo, ennen kuin kirjaa siltä kohdalta on avattukaan.  Myöskin eräänlaiset pelikorttien tapaiset lukupelit voivat toimia harjoittelu-