Opettajain lehti.  N:o 30. 27.7.1963.

Luovan dramatisoinnin käyttäminen lukemisen opetuksessa

On olemassa eräs äidinkielen ja samalla myös lukemisen oppimisen tehostamiseen tähtäävä työskentelyn laji, jota käytetään hyvin vähän, ja milloin käytetään, niin, vaikkakin näennäisesti oikein, periaatteessa toisin, kuin mitä mainittu oppimisen tehostaminen edellyttää.  Tämä keino on ns. dramatisoiminen, joka on aivan muuta kuin valmiitten pikku näytelmien ulkoa oppiminen ja esittäminen.  Viime aikoina on uusiin lukemistoihin ja tiettävästi juuri opettajien pyynnöstä, ilmestynyt verrattain lukuisia, valmiiksi kirjoitettuja pikku näytelmiä vai pitäisikö sanoa vuorokeskusteluja, joka on merkkinä siitä, että jotakin tarvetta tähän suuntaan on olemassa.  On jopa vanhoja hyviä, herkullista toimintaa sisältäviä kertomuksia "dramatisoitu" – mainitsen tällaisena esim. Punahilkan – ja sillä tavalla katsottu tehtävän palvelus asialle.  On kuitenkin niin, että kirjoittamalla valmiiksi näytelmäksi jokin dramatisoimiseen erikoisen sopiva kertomus itse asiassa vain vähennetään varsinaiseen koululuokassa suoritettavaan dramatisoimiseen sopivaa ainesta.  Dramatisoiminen ei näet tässä yhteydessä merkitse sitä, että aikuinen, opettaja tai lukemiston laatija dramatisoi aiheen, vaan tarkoitus on, että dramatisoimisen suorittavat juuri lapset, oppilaat.  Tämäntapaisesta työskentelystä käytetään englanninkielistä nimitystä creative dramatic ja se jo sanoo asiasta jotakin.

"Valmistavat sormiharjoitukset"
Itse dramatisoimistyöskentelyn alullepaneminen ja eteenpäinvieminen ei ole mikään vaikea tehtävä, lapset, sekä esikouluikäiset että pienet koululaiset, ovat luonnostaan ja omasta halustaan pienien omatekoisten näytelmien sommittelijoita ja esittäjiä – katsokaa vain heidän piha- ja lastenkamarileikkejään.  Kysymys on vain eräiden tarkoituksenmukaisten menettelytapojen oppimisesta nimenomaan siinä mielessä, että juuri lukemisen oppiminen samalla tehostuisi.

Ennen varsinaisiin lukemistehtävien dramatisoimisiin ryhtymistä, oikeastaan siinä vaiheessa, jossa luokasta vasta muutama osaa mitenkuten lukea, siis ensimmäisinä viikkoina, voidaan panna aluelle eräänlaiset "valmistavat sormiharjoitukset", jotka antavat vaihtelua oppitunneille ja osoittautuvat aikanaan korvaamattomiksi.  Kysymys on harjoituksista, jotka voivat alkaa niin yksinkertaisella tavalla, että opettaja esim. kysyy, osaavatko oppilaat nauraa ja kehoittaa heitä nauramaan, koko luokkaa yhteen ääneen.  Voi käydä niin, että hetken kuluttua luokka nauraa aivan tosissaan.  Hieman vaikeampaa on itkeminen, kun ei ole mitään todellista itkun syytä, mutta onnistuu sekin miten kuten.  Sen jälkeen koetetaan olla hyvin vihaisen näköisiä, ylpeän, pelokkaan, hämmästyneen.  Muutama oppilas hiipii luokan ympäri kuin intiaani tai loikkii kuin Tarzan – lapset tietävät kyllä itse miten se käy.  Pari oppilasta kurkistaa syvään kuiluun ja tarraa toisiinsa kiinni, ettei putoaisi.  Jonakin päivänä tällaiseen harjoitteluun irroitettuna hetkenä nostetaan raskaita kiviä tai vieritetään niin suurta, ettei sitä voi nostaa;  otetaan lunta maasta, tehdään luja pallo ja nakataan se tarkkaan tähdäten luokan perällä olevaan piirustukseen.  Voidaan – opettajan korokkeelta – astua kaulukset pystyssä rankkasateeseen, lakkiin tarttuen kovaan tuuleen tai lämpöiseen auringonpaisteeseen.  Toisinaan luokka saa haukkua kuin koira – huutamista ja meluamista opettaja ei suvaitse, vaan haukkuminen on suoritettava taitavasti.  Väliin lapset naukuvat kuin kissa – hyvät matkijat joskus esim. – hirnuvat, röhkivät, ammuvat, kiekuvat kuin kukko, kaakattavat kuin kana jne.  Kun näin on monennäköiseen hommaan harjaannuttu, voidaan jatkaa esim. siten, että luokan eteen asetetaan pöytä ja tuolit ja muutama oppilas