UUSI AURA
lauantaina maaliskuun 25. p:nä 1939.

Meille naisille

Me nykyajan naiset emme juhlahetkiämme emmekä joutohetkiämme aina käytä parhaalla mahdollisella tavalla, siitähän olemme yhtä mieltä. En tarkoita sitä, ettemmekö olisi ahkeria, jopa juuri joutohetkinämmekin. Kaikkihan tekevät käsitöitä, kansakoulutytöistä linnan rouvaan asti. Käsintehdyt jumperit ja omin käsin tehdyt puvut, kaikki käsintehty on suurta muotia. Mutta tämä puoli asiasta ei kuitenkaan ollut tälläkertaa mielessäni, vaan ajattelin erästä joutohetkien tuhlaamistapaa, jonka parhaiten tunnen itsestäni.

Ostan jostakin kadun kulmasta kuvalehden, tuon sen kotiin ja selailen, selailen, selailen, ja siinä selaillessa voi kulua tuntejakin. Väännän radion auki, kuuntelen jotakin konserttia, hetken, jätän kesken ja jatkan poliittisella puheella. Seuraavana iltana menen “syyttä suotta” katsomaan joutavanpäiväistä filmiä ja sen päälle vielä juomaan kupin kahvia kahvilaan, jonka tupakansavuinen ilma tekee melkein pahoinvoivaksi.

Mitäpä pahaa näissä olisi: kuvalehdessä, radiossa, filmissä, kahvilassa. Ei tietystikään, mutta sellaista joutohetken tuhlaamista se kuitenkin usein on.

Eilisiltana jouduin sitten tahtomattani konserttiin. Ei niin, etten harrastaisi musiikkia, päin vastoin, mutta konsertti ei ollut ensiluokkainen. Klassillista musiikkia kuitenkin soitettiin, ja kun ei ollut tilaisuutta vääntää nappulaa, kuuntelin koko kauniin vanhan viulukonsertin loppuun. Ja se vei mukanaan, niinkuin aina ennenkin, vaikka ei ollutkaan mestaria soittamassa.

Mikä ero siis on joutohetken viettämisellä ja viettämisellä, sitä ehkä valaisee vanha hyvä tarina mummosta ja pastorista.

“Mistäs kirkossa tänään saarnattiin?”, kysyi pastori mummolta.

“Sitä en muista”, vastasi mummo.

“No, mutta mitä hyötyä teillä silloin oli koko kirkossa käynnistä?”

“Katsokaas, pastori”, vastasi silloin vanha mummo, “kun villoja pestään seulassa, juoksee vesi pois, mutta villat valkaistuvat. Niin käy ihmissydämellekin saarnan aikana”.

Mikä meitä valkaisee, mikä ei, sen me itse parhaiten tiedämme. Mutta kummallista on, että jalommat ja korkeammat tilaisuudet “valkaisevat” melkein poikkeuksetta kaikkia. Niinkuin, kertoakseni loppuun parhaimman esimerkin, ihminen, joka jouluaamuna tulee joulukirkosta, olkoon, että hän ei ole ollenkaan uskonnollinen, tuntee, että hänelle on tapahtunut jotakin sentapaista kuin tapahtui mummolle saarnan aikana.