Francen mainio lapsikuvaus suomeksi.



Anatole France. P i k k u P i e t a r i. Suomentanut J. Hollo. Helsinki, 1924. Kustannus Oy. Kansanvalta.

 
 

Uusi Aura  15.2.1925.
KIRJALLISUUS JA TAIDE

On erinomaisen mieluista sen, joka ei ennen ole tutustunut Anatole France'iin, aloittaa tuttavuus Pikku Pietarista, hänen jo vanhoilla päivillään kirjoittamistaan lapsuudenmuistelmista. Kirjan kolmessakymmenessäviidessä herttaisessa kertomuksessa on tosin aiheena kaukainen lapsuus, ja kuitenkin ne ovat niin lämpimiä ja kirkkaita kuin juuri eletystä muistiinpantuja.

Prologintapaisesti France aloittaa kertomuksella syntymästään, jonka herkkiin ja arkoihin tapahtumiin hän kuitenkin saa niin paljon ajan ja ympäristön väriä ynnä francemaista kirpeyttä ja vauhtia, että lukija jo ensi sivusta tempautuu mukaan. Pieni mies, joka tuiki tavallisella lailla tuli maailmaan, kasvaa vähitellen iässä ja viisaudessa alkaen tehdä huomioita ympäristöstään. Hänestä tulee kiihkeä ja oikullinen lapsi, joka tuottaa lukuisia yllätyksiä läheisilleen. Mutta samalla hän on tavattoman herkkä, mielikuvituksensa vieteltävä, pieni poikarukka, joka ei osaa tehdä kunnollista rajaa mielikuvituksen ja olevaisen välille ja jolle elämä sen takia tekee usein pieniä kepposia taikka tuottaa suuriakin suruja. Aikuiset - vanhemmat ja muut - arvailevat hänen vaikutteitansa väärin taikka eivät ymmärrä niitä ollenkaan, ja langettavatkin siksi usein vääriä tuomioita lapsen kipeäksi suruksi. Tämän aikuisen ja lapsen ajattelutavan ristiriidan kuvaa France kiehtovan taitavasti. Hänen suojeleva sympatiansa on kokonaan lapsen puolella, heittääpä hän väliin lasta aseenaan käyttäen karvaan totuuden aikuisille.

Viehättävä todistus pienen Pierre Noziéren mielikuvituksen eloisuudesta ja samalla kirjan valloittavimpia lukuja on "Kiinteästi yhteenliittynyt teatteriseurue", jossa kerrotaan, kuinka hän ikävissään keksi itselleen verrattoman huvin, oikean kätensä viisi sormea. Peukalo oli paha ihminen, keskisormi ylevä, nimetön jalo nainen j.n.e. ja joka sormella oli oma nimensä. Näille viidelle näyttelijälle hänen mielikuvituksensa sepitteli näytelmiä ja laati kohtaloita. "Yleensä kappaletta ei esitetty kahteen kertaan. Minulla oli aina uusi näytelmä valmiina. Tuotteliaisuuteen nähden olin oikea Calderon." Kerran hän keksi pukea sormille vaatteet. Näytelmän piti alkaa, oikean juhlanäytelmän, mutta innostun oli poissa. "Henki ja liike kaikki oli kadonnut. Intohimo oli tiessään, ja samoin elämä. Koruttomana oli teatterini verhoutunut kuvitelmien kaikkiin väreihin ja muotoihin. Ylellisyyden ilmaantuessa kuvitteellinen vaikutelma häipyi olemattomiin. Runottaret lensivät pois. Ne eivät palanneet. Millainen opetus! Taide on jätettävä jaloon alastomuuteensa. Pukujen rikkaus ja näyttämökoristeiden loisteliaisuus tukahduttavat draaman joka ei kaipaa koristeekseen muuta kuin toiminnan ylevyyttä ja luonteiden totuutta." Näin lopettaen pyöristää France kertomuksen kokonaisuudeksi, aivankuin tarkoitukseksi. On kyllä totta, että lopun lauseissa on hitunen "opettavaista" sivumakua, melkein kuin "sadun opetus". Tähän Francen opettajapuoleen, joka tässä kirjassa kuitenkin ilmenee vain viattomina aiheina, on saksalainen Eugen Lerch tarttunut hiljattain kirjoittaessaan France-probleemista m.m. seuraavasti: France ei ollut runoilija, vaikka hän itse niin luuli, vaan opettaja kuten Voltaire; ja tulee myöhemmän ajan kirjallisuushistoria hänet sellaisiin lukemaan. Mutta noin pitkälle ei mielellään menisi, sillä hänen kirjoissaan - esim. hänen parhaimmissaan: keskiajan legenda-aiheissa - on voimakas tunnelma. Ja tunnelma lienee runoilijan eikä opettajan.

Pikku Pierren "taustana" on ennen vanhempiakin Mélanie, vanha hoitajatar. Hän kulkee hiljaisena, kuin pientä lemmikkiään taluttaen, kirjan jokaisella lehdellä, rakkaudella piirrettynä. Hänen elämänsä on kokonaan toisia varten, vaikka hänen merkityksensä huomataan vasta sitten kun hän on jo poistunut. "Hänelle olen kiitollisuudenvelassa moraalisten tuntojeni perustuksista, ja se mitä olen niihin myöhemmin lisännyt, ei ole lujuudeltaan noiden vanhain perustusten veroista." Ja toisessa paikassa: "Häneltä olen oppinut hyvän ranskankielen. Osaamatta lukea hän lausui sanat niinkuin oli ne lapsuudessaan kuullut, ja ne, joilta hän oli ne kuullut, olivat olleet hekin vähätietoisia ja olivat ammentaneet kielen sen luonnollisista lähteistä. Niinpä Mélanie puhuikin luontevasti ja oikein. Hän löysi vaivattomasti lauseparret, jotka olivat värikkäät ja mehevät kuin puutarhojemme hedelmät; hänen puheensa oli tulvillaan hupaisia käänteitä, viisaita sanalaskuja, kansanomaisia ja maalaisia kuvia." Näin kauniin muistomerkin on hän pysyttänyt muistelmiinsa vähäiselle hoitajattarelleen.

Nämä Anatole Francen viattomat "itsetunnustukset" ovat ei vain viehättävää ja loistavatyylistä luettavaa, vaan ennättävät ne herättää monia ajatuksia vieden omalla tavallaan lähemmäksi France-probleemia. Francen kirjat eivät yleensä ole n.s. "populäärejä", ja hänen persoonansa on vastakohdista, syvyyksistä ja leveyksistä rikas. Hänen ikuinen ivansa on usein niin peitettyä ja syvää, että se saattaa meidät ymmälle. Mutta näissä muistelmissaan, jotka hän varmaan hellien kirjoitti, hän istuu herkkänä mennyttä muistellen ja usein kuin kyynel silmäkulmassa. Nämä pienet palaset, joiden karua todellisuutta hän vakuuttamalla vakuuttaa, paljastavat komplisoidut piirteensä hyvän ja herttaisen ihmisen kasvoiksi, ihmisen, joka mielellään oli väärinymmärrettyjen puolella, milloin viisaiden koirien, milloin kurjien ihmisten - ja tällä kertaa pikku Pierren.