|
Tunnen olevani velkaa pienen kyhäelmän naiselle,
joka kaltaisineen on häviämässä maailmasta ja jonka tilalle ei tule
samankaltaista. Ruotsalaiset ovat antaneet hänelle nimen “trotjänarinna”,
me suomalaiset puhumme uskollisesta palvelijasta.
Ennen heitä oli paljon, miltei jokaisessa kunnon perheessä oli
uskollinen palvelija, hiljainen, avulias sielu, isäntäväkensä
hyvinvoinnille ja elämälle välttämätön. Nyt he ovat hävinneet, joitakin
sukunsa viimeisiä vielä kuin muistoina kuluneilta ajoilta. Heidän
tilalleen ovat astuneet nuoret, määrätunnit työskentelevät, määrätyöt
tekevät kotiapulaiset, joilla erikoisesti on eräs, vanhalle uskolliselle
palvelijalle aivan vieras ominaisuus:
itsenäisyys.
Entisajan
palvelija eli kokonaan isäntäväkensä elämää. Perheen surut olivat hänen
surujansa, ilot hänen ilojaan ja juhlat hänen juhliaan. Nurkumatta hän
teki työtä viikon ennen ja viikon jälkeen vanhimman tyttären häitä ja
iloitsi tyttären saamasta kun-non miehestä yhtä vilpittömästi kuin
morsiamen äiti. Jos perheen vastasyntynyt oli sairaana ja palvelija sinä
aikana oli käymässä kotonaan, ei hän tuttujensa ja omaistensa kanssa
muusta puhunut kuin pikku Henrikin vatsakivuista. Talon tavat ja
tottumukset olivat hänelle pyhiä eikä hänelle tullut mieleenkään asettaa
mattoa tahi maljakkoa millimetriäkään sivuun emännän määräämästä paikasta.
Kaikki hän muisti, tunsi jokaisen perheenjäsenen heikkoudet ja tottumukset
isännän ja emännän, viiden pojan ja kahden tyttären, isännän veljen ja
vanhan mummon, tiesi kuinka kullekin vieraalle oli järjestettävä
vierashuone ja kuinka monta laskosta pantiin salin uutimiin. Itsensä hän
unohti. Ei muistanut itsellään elämää olevankaan. Joskus kuin varkain
istahti keittiön tuolille, otti esille pienen kirjan tai vanhan kirjeen,
mutta säikähti ja nousi seisomaan, kun keittiön lukko rapsahti. Aina
nöyrä, aina valmis, ei koskaan väsynyt. Taikka kuka tietää, ehkä hän
useinkin uupuneena heittäytyi kapeaan sänkyynsä, mutta ei sitä kukaan
huomannut, ei edes hän itse, sillä niinhän piti olla kuin oli.
|
